Mielenlujuus ja herkkyys

Olen aina ollut todella päättäväinen ihminen ja hoitanut asiat itsenäisesti. En ole tarvinnut ystävää suojakilveksi tai vanhempaa. Itse päätin mennä armeijaan ennen koulua kasvamaan ja se oli paras päätös ikinä, vaikka en tuntenut sieltä ketään, mutta sain uskomattoman hyviä ja ihania ystäviä. Vihdoin kun aloitin poliisikoulun en sieltäkään tuntenu ketään, vaan olin päättänyt jo pienenä, että minusta tulee poliisi. Kaikki sitä ennen käydyt koulut veivät mua eteenpäin sen unelman tavoittelemiseksi. Nyt kun joudun taistelemaan elämisen arvosta ja tulevaisuudesta mun päätökset ja tavoitteet horjuu välillä. Kun se omatekeminen ei riitäkkään tarvin lisätsemppiä ja tällä hetkellä yksioleminen on todella raskasta, kun kerkeen ajatella kaikki pahimmat skenaariot päässä moneen kertaan.

(Mitä jos en pystykkään enää käveleen, en voi sitte enää olla poliisi. Mitä jos nää kivut ei koskaan lopukkaan, joudunko turvautuu vähä vahvempaan ku alkoholi sen turruttamiseksi, mutta sitte vihaisin itseäni ikuisesti. Mitä jos jäänkin yksin, tuleeko musta hullu koira-akka jolla on seittemän koiraa yhtäaikaa. Mitä jos...mitä jos...mitä jos...) 

Lopulta löydän itseni taas itkusena ja kaikki vastoinkäymiset tuntuu niin suurilta, että sekin saa mut masentuneeksi. Eihän mun tarvikkaan jaksaa nyt kaikkee yksin, enkä mitenkään jaksaisikaan, mutta se on erilaista mihin olen tottunut. Masennus on kyl kauhee sairaus, vaikka nyt onkin kyseessä traumaperänen, mutta silti. Hattua täytyy nostaa niille jotka siitä selviävät normaalissa arkielämässä. Niin moni kysyy miten mä jaksan tätä höykytystä, vastaan aina että pakko jaksaa ei oo muuta vaihtoehtoo. Hirveen usein nykyään tekee mieli luovuttaa, mutta kun sitä miettii uudestaan ja joka kantilta en vois koskaan luovuttaa. En vois tehdä sitä läheisilleni ja etenkään ittelleni!!