KROONINEN KIPUHELVETTI OSA II

Se mitä tapahtui 4.9.2021 on minulle vieläkin vähän hämärän peitossa, mutta päätös lopettaa siihen hetkeen vain tapahtui. Se varmuus tuli jostain syvältä sisältäni ja sanoin vain itselleni, että "nyt saatana tää loppuu". Otin haasteen vastaan ja lopetin Abstralit siihen iltaan. Nyt kun mietin asiaa jälkikäteen, päätöstä edelsi varsin pitkä prosessi ja monta pientä muutosta, ja asiaa on helpompi hahmottaa nyt jälkikäteen, kun siihen on saanut vähän etäisyyttä.

 

Vielä kevääseen 2021 asti kipulääkitykseni oli varsin kovaa. Olen käyttänyt vuodesta 2014 alkaen fentanyyliä, pitkävaikutteisempaa fentanyl -pitoista kipulaastaria ja lisäksi Abstral -liukotabletteja kipupiikkeihin. Nämä molemmat ovat erittäin yleisiä Suomessa kovan kivun hoidossa. 

 

”Abstral on lääke aikuisille, jotka käyttävät jo ennestään säännöllisesti otettavaa vahvaa kipulääkitystä (opioideja) jatkuviin syöpäkipuihin, mutta tarvitsevat hoitoa läpilyöntikipuihin. Jos olet epävarma, keskustele lääkärisi kanssa.

Läpilyöntikipu on kipua, joka ilmaantuu äkillisesti, vaikka olet ottanut tai käyttänyt tavanomaista opioidikipulääkettä.

Abstral-resoriblettien vaikuttava aine on fentanyyli. Fentanyyli kuuluu opioideiksi kutsuttujen voimakkaiden kipulääkkeiden ryhmään.”

Lähde: https://laakeinfo.fi/Medicine.aspx?m=7289

 

Alkuvaiheessa minulla meni Abstralia, kuin leipää 1200 mcg x 5kpl/vrk. Se on ollut täysin maksimi, mitä Abstraalia saa ottaa kerralla ja lisäksi olkapäässäni on ollut 50 mg fentanyl -laastari, jota pidin myös vielä tämän vuoden keväällä. Nyt haluan kirjottaa aiheesta koska olen ollut jo yli kaksi kuukautta täysin ilman 100mcg:n Abstraalia ja koen tämän olevan minulle ihan äärettömän iso saavutus! Tämä on ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun olen saanut Abstralia kokonaan purettua. Noin kuukausi sitten sain jätettyä pois myös 12 mg fentanyl-laastarin ja nyt aletaan vielä purkamaan metadonilääkitys, ja sitten minun pitäisi olla opioidi "vapaa".

 

Lääkkeiden vähentäminen ei ole ollut helppoa ja oli vaikeaa ymmärtää mitkä kaikki seikat vaikuttivat tilanteeseen ja kivun kokemukseen varsinaisen fysiologisen kivun lisäksi. Yksi ratkaisevista asioista oli oivaltaa, ettei kipulääkkeen otto liittynyt mitenkään siihen, että minulla oli kipuja, vaan puhtaasti tapaan ja riippuvuuteen. Ajatus siitä, etten saisi jonain päivänä kipulääkettä sai minut pelon valtaan ja aivojeni hälytyskellot alkoivat soida ja pelotella minua kivulla. Käytännössä ennen kivun kokemista aivoni alkoivat pelätä kipua, ja ajoivat minut ahdistumiseen ja pelkoon, jotka lisäsivät koetun kivun tunnetta. Tämä "kohtaus" oli pelkästään psykologinen, minkä minä ymmärsin kipukirjallisuutta lukiessa. Aivoni uskottelivat minulle, että olen niin kipeä, etten selviä ilman kipulääkettä.  

 

Lopullinen päätös jättää Abstral pois ei ollut helppo ja sain erittäin vakuuttavasti puhuttua itselleni koko ajan lisää aikaa. Kun 3.9. päätin lopettaa, sovin itseni kanssa, ettei se viimeinen kerta ollut edellispäivänä otettu, vaan minä "saan" luvan ottaa vielä yhden sinä iltana, mutta sen viimeisen jälkeen en oikeasti "tarvi" Abstralia. Tämä ajatuksenkulku kertoo hyvin siitä, miten pitkälti kyseessä oli riippuvuus, eikä fysiologinen tarve hoitaa kipua. Minusta voisin verrata tätä vähän samaan tilanteeseen, kun tupakoitsiat sanovat itselleen, että poltan enää tämän yhden röökin ja sitten lopetan, mutta harvemmin se ketjupolttajilla siihen yhteen tupakkaan jää.

 

Silmäni alkoivat avautua, kun luin kipukirjallisuutta netistä ja katsoin Youtube- videoita, missä joku oli meditoinnin avulla saanut apua kroonisen kivun hoitoon. Materiaalit lopulta löysi kumppanini, kun kerroin keväällä käyneeni kipuklinikalla ja lääkärini oli sanonut, että nyt Abstralia pitäisi taas vähentää. Muistan olleeni hieman paniikissa siitä, miten tulen pärjäämään taas vähemmällä (tällöin 2 x 100mcg), mutta en kuitenkaan osannut itse hakea apua ja tämän uskon johtuneen siitä, etten ollut saanut hirveästi avaimia vaihtoehtoiseen kivunhoitoon. Aloin lukemaan kipukirjallisuutta ja sain sieltä oivalluksia, mitkä olivat lopulta tarpeellisia, että ymmärsin vihdoin ottavani lääkettä puhtaasti tavasta, enkä kivusta johtuen. Kipulääkkeestä oli tullut minulle täysin palkinto päivän suorituksista ja otin lääkkeen usein tiettyyn aikaan päivästä ja yleensä se painottui iltaan, koska silloin oli päivän ponnistelut tehty ja sain vain maata sohvalla ja rentoutua. Lääke ei enää edes ”noussut päähän”, että mistään hyvänolontunteen hakemisesta siinä ei ollut kyse, mutta jotenkin lääkkeen ottaminen sai kuitenkin aivoissani jonkin asteen rauhan aikaan. Uskon sen olleen vain tavan vuoksi rauhoittava, että nyt lääke on saatu, nyt voin rentoutua. Loppuvaiheessa kävi kuitenkin välillä niin, että puhtaasti unohdin ottaa Abstralia, kun oli ollut niin hauska ja kiireinen päivä, mutta unohtamisen tajuttuani alkoivat aivoni sepittämään että ”nyt sinun on pakko ottaa se, tai muuten alkaa hirmuiset kivut ja vieroitusoireet, etkä selviä”, vaikka olin jo menossa nukkumaan. Oli lopulta helpottava tunne, kun ymmärsin aivojeni menevän hälytystilaan, eikä kyse ollutkaan fysiologisesta kivusta. Tiesin lääkkeen tyypillisesti aiheuttavan oravanpyörämallin, eli lääke auttaa hetken, mutta kohta kivun tunne kasvaa ja siten luulet tarvitsevasi isomman annoksen.  

 

Kun kesän alussa menin käymään kipuklinikalla sanoin suoraan, että ”auta minua”! Halusin eroon fentanyylista kokonaan, enkä olla sen orja loppuelämää. Halusin, että tulevaisuuden Heidin ei enää tarvitsisi ajaa kaasu pohjassa Tampereelta kotiin kesälomareissulta, kun en ollut ottanut tarpeeksi lääkkeitä mukaan. Lääkärini suositteli kipupsykologia ja sain ajan heti seuraavalle viikolle. Siellä minulta kysyttiin mitä pelkäsin eniten lääkkeiden lopettamisessa? Kerroin siitä turvattomuuden tunteesta, mikäli yllättävän kovan kivun koittaessa minulla ei enää olisikaan lääkkeitä saatavilla ja joutuisin kärsimään. Puhkesin kyyneliin psykologin luona, kun ymmärsin miten ison osan aikuisuudesta olen hukannut näihin myrkkyihin, vain siksi että pelkäsin. Pelkäsin toivoa, että kivut voivatkin loppua enkä joutuisikaan kärsimään koko elämääni, koska on helpompi jäädä siihen tuttuun ja turvalliseen, kun ei tiedä muusta ja jos toiveiden elättelemisen myötä joutuukin pettymään. Luin eräästä kirjasta siitä miten oman tulevaisuuden maalaaminen ajatuksissa usein alkaa myös toteuttaa sitä ja näin ollen aloin luoda uudenlaista mielikuvaa päässäni siitä, mitä tulevaisuudelta haluan. Se että ajattelen elämäni olevan paskaa ja pelkkää kipua ei varmasti vie sitä pois vaan nimenomaan pahentaa sitä, eikä positiivinen ajattelu ja mielikuvaharjoitukset ainakaan mitään haittaa. Yhdet psykologin sanat osuivat tajuntaani, ”mitä jos niitä olisi siellä varalla, etkä syö loppuun Abstraleja?”. Se oli yksi vieroitukseni kulmakivistä, kun ymmärsin ettei minun tarvitse syödä Abstraleja viimeiseen saatavilla olevaan lääkkeeseen asti, vaan jonnekin piiloon jätetään muutama. Lääkkeet olivat jo vuosia olleet läheisteni hallinnassa, ja sain päivittäin vain sallitun määrän haltuuni. Jos lääkkeet olisivat olleet kotonani vapaasti otettavissa, olisin varmasti keksinyt erittäin perusteltuja syitä ottaa ylimääräisen, jos toisenkin – sillä eihän addikti pysty hallitsemaan itseään. Näin ollen sovimme kumppanini kanssa, että lopetuspäätöksen jälkeen lääkkeet olisivat hänellä paikassa, mistä minä en tiedä ja voin pyytää niitä, jos oikeasti tarvitsen.

 

Lopullista päätöstä edelsi vaiheita, joista en ole niin ylpeä.  Eräänä päivä olin joutunut ottamaan jo kaksi ylimääräistä Abstralia, koska pitkät päivät tuolissa istuen lisäävät voimakkaasti hermokipuja jaloissani. Kun pääsimme kotiin aloin valittamaan kumppanille, että voisinko saada vielä yhden Abstralin, vaikka kello oli jo 02 yöllä. Se yö päättyi molempien itkiessä keittiön lattialla, kun tajusin millaiseen välikäteen olin kumppanini asettanut, enkä ottanut enempää lääkettä. Lopussa aloin miettiä tarkkaan, millaisissa tilanteissa halusin ottaa lääkettä ja huomasin etten ottanut Abstralia, kun oikeasti tunsin jaloissa enemmän kipua, vaan kun halusin rauhoittua ja koin ansainneeni annoksen.

 

Sinä aamuna, kun tein päätöksen lopettaa oli yksi asia ratkaiseva onnistumisen suhteen, kun lupaus ei ollut vain itselle, vaan tein lupauksen myös kumppanilleni. En olisi pettänyt vain itseäni, vaan olisin pettänyt meidät molemmat ja se oli yksi hyvä syy lisää olla ottamatta enää ikinä Abstralia. Se että lääkkeitä oli vielä jossain, myös rauhoitti mieltäni, koska jos oikea hätätilanne tulisi saisin apua nopeasti. Päätös tuli lopulta jostain syvältä, koska siinä vaiheessa uskoin itse, että en oikeasti enää tarvitse lääkettä, vaan lääkkeen käyttö perustui enää 100 % psykologiselle kokemukselle kivuista. Kipuja on yhä, mutta ne eivät ole niin voimakkaita, vaan pysyvät hyvin kurissa minulla jo pitkään menneellä epilepsia- lääkityksellä, koska ne soveltuvat hyvin hermokipuihin.

 

Kun tein päätöksen lopettaa aloin pitämään kirjaa aina onnistuneesta päivästä. Kirjasin nolla päivät huulipunalla makuuhuoneeni peiliin ja täten näin konkreettisesti onnistumiseni. Oli ihana huomata, kuinka punaisia viivoja alkoi tulla enemmän ja pian viivan vetäminen peiliin tuntui palkinnolta! Kolme ensimmäistä päivää olivat pahimmat. Kun sain kärvisteltyä ensimmäiset 24 tuntia, aloin vakavasti miettiä, että pyydän Abstralia. Kumppanini kuitenkin oli seurannut prosessia läheltä ja sanoi ”mieti nyt vielä tarvitsetko lääkettä oikeasti kivun vai mieliteon vuoksi, joudut sitten aloittamaan joka kerta alusta, jos nyt otat”. Se sai minut oikeasti pohtimaan, kuinka voin vain itse kusta tämän, jos nyt otan Abstralin ja mikä morkkis siitä olisi tullut. Olisin pettänyt meidät molemmat. Kun sain peiliin seitsemän päivän edestä viivoja, se tuntui aivan uskomattomalta, huudahdin ilosta ”Mä oikeasti pystyn tähän, eikä tää ollu ees vaikeeta”. Tuijotin peiliä pienen tovin ja tajusin, että mikään siitä mitä pelkäsin tapahtuvan, ei toteutunut. Onnistuminen tuntui paremmalta, kuin mikään huume koskaan. Olen suunnattoman kiitollinen Nooralle ja äidille, uskon että ilman heidän tukea en olisi varmaankaan päässyt irti näistä lääkkeistä ja osannut päästää menneestä irti. Se että olen tässä tänään opioidi vapaana, on monen hyvän sattuman summa ja ymmärrän nyt, ettei tämä kipulääkkeiden purku olisi onnistunut ilman rakkaiden, ammattitaitoisten lääkäreiden tukea. Mutta ennen kaikkea oman tahdonvoiman ansiosta olen täällä vielä elävämpänä ja vahvempana kuin koskaan aikaisemmin. Olen täynnä elämäniloa, sisua ja päättäväisyyttä päästä vielä pitkälle tässä elämässä! Lääkkeetön elämä on jo nyt antanut tilaa monelle uudelle upealle asialle ja pitkäaikaiselle haaveelle, ja seuraava blogikirjoitukseni paljastaakin niistä lisää 😉.