perjantai 24. lokakuuta 2014

Kohta helpottaa...

Miten niin moni päivä alkaakaan järkyttävällä kivulla ja joudun nopeasti pyytämään kipulääkettä. Kun ensimmäisen kerran kipu hellitti hetkeksi, se tuntui aivan uskomattoman hyvältä ja ajattelin, että tästä se alkaa helpottaa. Niin moni päivä kuitenkin alkaa ja päättyy täysin yhtä kivuliaana. Ja niin montakertaa hoen itselleni päivän aikana "kohta helpottaa.." Liian moni ilta päättyy kyyneliin ja huutavaan raivoon sisällä, kun tekisi mieli paiskoa tavaroita ja huutaa kirosanoja.. Ehkä monen vanhuksen pillerit menisi kuitenkin väärään kurkkuun, jos alkoiksin täällä perkeleitä viljelemään harvasen ilta. Onneksi se kuitenkin joskus helpottaa, että pääsee huutamaan ja tekemään itku potku raivareita...

On niitä kivuttomia hetkiä kuitenkin ollut aina välillä. Joskus havahdun kesken jännittävän tv-sarjan tai tiivistunnelmaisen sotapelin aikana, ettei jaloissa tunnu kipua. Mikä vaan saa ajatukset muualle kivusta helpottaa parhaiten, etten ajattele kipua joka tunti, minuutti ja sekunti päivästä. Kumpa tää vaan helpottaisi nopeammin, eikä tarvitsisi hokea itselle nukkumaan mennessä "kohta helpottaa, kohta helpottaa, kohta helpottaa..."

maanantai 6. lokakuuta 2014

WOU...

Se tunne mitä oon odottanut joka päivä kun pääsin teholta toukokuussa. Pienen hetken ilman kipua.. Se kesti noin tunnin verran, mutta silti... Se tuntu niin hyvältä! Se pieni hetki kun EI OLE kipua. WOU, vihdoin fysioterapiassa menneen isoin askelin eteenpäin ja lymfahoito auttaa kipuun. Nyt hypätään isoja loikkia eteenpäin. Kun vaan pääsis taas jouluks kotiin. Hermot kasvaa pikkuhiljaa takaisin ja ehkä pääsen vielä kävelemään. Onhan sitä jo kaksi kertaa opeteltu alusta kävelemään, et miks ei vielä kerran.... Päivä kerrallaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Turhauttavaa

Taas yksi raskas viikko takana. On juostu eri tutkimuksissa ja leikkurissa koko viikko, eikä vieläkään saatu mahaa kunnolla toimimaan... Aina kun ottaa kaksi askelta eteen, astuu kolme askelta taakse. Alan olla niin turhautunut ja vedetty äärimmilleen kärsivällisyyden kanssa, että melkein usko loppuu. Pakko elää päivä kerrallaan vaikka sisäisesti tekis mieli huutaa ja valittaa.. Kaipaan niin arkipäiväisiä asioita kuin käydä kaupassa. Hakea postin, syödä aamupalaa, nukkua omassa sängyssä, polttaa kynttilöitä. Tehdä kotona hyvää ruokaa ja käpertyä sen jälkeen sohvalle jonkun kainaloon... Luovuttaminen ei todellakaan ole vaihtoehto, mutta apua ystäviltä ja perheeltä tuun tarvitseen!! Onneks niitä löytyy.. Ja niin monesta tuntemattomasta on ollut apua, en ole yksin tämän järkyttävän helvetin kanssa jossa joudun elämään. Kukaan lääkäri ei ole hoitanut vastaavaa ja kaikki mitä tehdään on kokeilua ja "toivotaan parasta" osastoa. Onneks tunteen purkauksia ei tarvi estää ja voin huutaa niin paljon kun haluan! Se on eriasia jaksaako kukaa kuunnella....