tiistai 17. joulukuuta 2013

Juhannus

Herään jälleen kerran jonkin leikkauksen jälkeen letkut syvällä kurkussa. Viittoan hoitajan paikalle, koska limaa on joka paikassa ja meinaan tukehtua siihen, kun sitä on saatu pois, se helpottaa hetkeksi. Yritän viittoilla että saisin hengitysputken pois. Onneksi hoitaja suostuu. Hän sammuttaa hengityskoneen ja nopeasti vetää letkut pois, alan yskimään voimakkaasti ja limaa nousee hurjasti. Päässä huimaa mutta henki kulkee. Kauhea jano, mutta en saa edelleenkään juoda kuin 2dl päivässä. Odotan iltaa, että saan pestä hampaat ja vahingossa juoda purskutusvettä. Salaa tietenkin... Kun täältä pois pääsen mun jääkaapista ei puutu ikinä kivennäisvettä tai mehua!

Koko alku kesä oli ollut kylmä. Mistä mä olin hyvin tyytyväinen, etten menettänyt hyviä kesäpäiviä. Juhannus oli tulossa ja kaikki yritti lohduttaa, että ensikesänä pääsen sitten viettämään juhannusta. Muistelin aikaisempia juhannuksia, mitkä olen viettänyt merellä saaristossa kalassa ja grillaamassa. Tai niitä juhlia kun olen ollut ystävien kanssa. Nyt tuli täysin erilainen juhannus. Heti aamusta vauhdilla saliin ja vietin siellä koko päivän. Oikeestaan pirun hyvä etten muista näistä juhlista mitään,  koska ne olis olleet aika hirveet muistot.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Vaikeuksia.

Miten tän voi hyväksyä... Kaikki tuntuu epätodelliselta. Oon just aloittanut työt ja haluaisin olla sielä joka päivä. Nyt se ajatus tuntuu mahdottomalta, pääsenkö koskaan enää tärkeeseen tyhön, mitä kaikki ihmiset ei halua tehdä. Enkä pysty sanomaan ajatuksiani ääneen, kun leuat on lukossa, enkä saa suuta auki. Sillon on hieman vaikee puhua. Eikä kukaan ymmärrä mun elekieltä.. RAIVOSTUTTAvAA... Olen menettänyt hetkeksi tärkeän taidon, puhekyvyn! Onneks se on vaan väliaikaista. 

On ilta ja katson tv:tä, osasto on suhteellisen rauhallinen. Peiton alla alkaa tuntua lämpöä, melkein kuuma yhtäkkiä. Vilkaisin peiton alle ja jähmetyn sekunniksi. Mielessä virtaa ajatuksia, kuvia, tunteita. Oliko se nyt tässä, nytkö se lähtö tuli. Ei hätää, toistan itselle ja viittoan hoitajan paikalle. Hän kohahtaa "voi helvetti". Hän painaa nappia ja hälytys lähtee soimaan. Paikalle juoksee useita hoitajia ja lääkäreitä. Alle minuutissa olen irti laitteista ja hoitajat juoksevat vierellä. Kuulen sanoja "hätäleikkaus" ja "se ei kestänytkään". Saavuimme leikkaus-saliin ja otin syvään henkeä, kun minut siirrettiin leikkauspöydälle. Vaivun rauhalliseen uneen ja mietin "taistele".

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Herätys

Kaksi viikkoa myöhemmin herään sairaalassa, mutta mulla ei ole mitään käsitystä missä kaupungissa olen. Mietin oonkohan Hyvinkäällä vai olisko ne tuonu mut Vaasaa vai oonkohan kuitenkin Helsingissä. En vaa kehtaa kysyä, kyllä se selviää ajan kanssa. 

Mikä tunne... Vatsa on tulessa ja toinen kylki on isketty letkuja täyteen. Toinen jalka ei toimi kunnolla. Päässä pyörii tapahtuma joka ei tunnu todelta, mut hyvin nopeasti on myönnettävä itselle faktat. Järkyttävä jano, mutta en saa juoda tippaakaan ja hoitajat yrittää tarjota jotain suuta kosteuttavia geelejä. Yök.. 

Lääkärin puheista en ymmärrä puoliakaan, mutta leikkaus-salissa oon ollu jo liian monta kertaa. Tunteet alkaa vallata mielen, päällimmäisenä ei kuitenkaan oo viha tai katkeruus. Älytön v****** valtaa mielen. En voi enää pelata futista, en voi päästä enää maajoukkueesee, en voi enää voittaa futiksen suomenmestaruutta, en ehkä voi enää kävellä normaalisti, en ehkä voi tehdä sitä työtä mikä on ollu haaveena jo kuusvuotiaasta asti. Helvetti!!! Ei tää näin pitänyt mennä...

Jokapaikkaan sattuu ja on älyttömän tyhjä olo... 

torstai 26. syyskuuta 2013

Kuoleman porteilla

Tapahtunut 26.5.2012. Pimeänä kevään yönä lumen olleen jo sulanut, tapahtui jotain mitä en tuu koskaan unohtamaan.

Sain luodin hirvikivääri 308:sta vatsaan ja tuuperruin maahan. Ryömiessä auton taaksee piiloon. Kuulin ihmisten huutaessa partiokaverini juoksu askeleet, kun hän ryntäsi talon taakse piiloon. Laukaukset loppuvat ja hän juoksee minun luokse autojen väliin. "Mihin sait osuman? Hän huutaa." En kyennyt vastaamaan. Paikalle saapui toinen partio, joka tuli minun luokse. He käskivät partiokaveriani laittamaan raskaat suojavarusteet päälle. Odotin toverini sylissä ambulanssin tuloa. Sen saapuessa paikalle täysin tietämättä onko ampuja yhä lähettyvillä, he auttoivat kantamaan minut ambulanssiin toisen partion kanssa.

Makasin lanssissa sängyllä ja muistan jonkun tytön huutavan kivusta. En ollut ainoa joka on saanut osuman. Oikeastaan meitä oli 11. En muista lanssista mitää, enkä sitä kun saavuimme sairaalaan. Olen kuitenkin ollut hereillä koko matkan leikkauspöydälle asti. Olen raportoinut tapahtuneesta lääkäreille viimeiseen nukutuspiikkiin asti.

Arvostan suuresti heitä jotka tuli auttamaan loukkaantuneita, vaikka eivät tienneet onko vaara jo ohi. Siinä säästy ainakin mun henki, kun niin nopeasti pääsin sairaalaan loistavien lääkäreiden ja hoitajien hoidettavaksi.