maanantai 22. joulukuuta 2014

Tässä odotellessa

Voi hitto näitä kipuja! Pääsenkö näistä ikinä eroon. Jalka säryt on kestänyt nyt n.227 päivää. SIIS 227 PÄIVÄÄ... Ei hyvää päivää. Välillä miettii et millä tässä on menty eteen päin, pyhällä hengellä, vai oman sisun kautta. Kivut ei oo niinkään helpottaneet, mutta ehkä muuttaneet muotoaan. Kärsin edelleen unettomuudesta, kun herään useaanotteeseen särkyihin yöllä ja sitten on vaikea taas nukahtaa ja rauhoittua kipujen keskellä. Sitten on pakko luovuttaa joskus 5-6 aikaan ja ottaa kipulääkettä. Sen jälkeen en saa enää unta ja kuuntelen musiikkia aamukiertoon asti...

5.12.14 
Se sitten viimein tapahtui! Toukokuun jälkeen en ole omin jaloin tullut tästä huoneesta ulos kävellyt. Nyt sitte päätin, että nyt mennään! Kävelin hurjat 15m ja kukaan, ei kukaan uskaltanut sanoa yhtään mitään. Molemmat fysioterapeuttit oli aivan hiljaa kulkiessaan mun vierellä niin myös hoitaja joka toi pyörätuolia takana. Mä en myöskään varmaan hengittänyt koko matkan aikana. Viimein kun voimat ehty, rojahdin pyörätuoliin aivan lysyyn ja huohotin ja kuului iso huokaus molemmilta puolilta, kun ft:t uskalsivat vihdoin sanoa jotain.. Nyt on sitte otettu 40m kiihdytys ja pahasti alkaa näyttää siltä että pohkeet alkavat taas kasvaa(oltuaan siis kissan takajalan paksuiset) niin nyt mennään ja lujaa, kuin hauki rannasta...

PS: Kun maailma näyttää suurelta, pimeältä ja tarkoituksettomalta, keskity pieniin asioihin - lehtien läpi siivilöityvään valoon, sylissäsi kehräävään kissaan, omenan makuun, kasteen kirkastamaan hämähäkinseittiin. Suuret ihmeet ehtivät odottaa - nyt on pienten, lempeiden nautintojen ja mukavin, tuttujen asioiden aika.

PAM BROWN s.1928

Kiitos ja joulun rauhaa

Kaiken tän yli kahden vuoden aikana en oo missään vaiheessa pelännyt kuolemaa, enkä pelkää vieläkään. Kaikki tuntuu vaan sitä kyselevän aika ajoin ja jotkut haluavat tietää miten mun pää kestää tän kaiken. Vastaus on että, EN helvetti minäkään tiedä! Suurimman kiitoksen annan kaikille läheisilleni, esim äidilleni, miten hän on joka päivä istunut vierelläni ja ollut se turvakallio johon oon voinut nojata ja vuodattaa tuhannet kyyneleeni. Ja ne ystävät jotka ovat olleet täällä viikosta toiseen tukenani niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Kuinka he ovat jaksaneet päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen tukea minua. Olen äärettömän kiitollinen työtovereilleni miten paljon olen sieltä saanut tukea ja tuntea, ettei minua ole unohdettu. Ja tietysti haluan kiittää kaikkia niitä jotka ovat olleet hengessä mukana tuntisivat minut tai ei. Sain kesän aikana mielettömän määrän kortteja työpaikalleni, jotka olivat tulleet "bulletproof" nimellä. Se antoi mielettömästi lisää voimaa ja jaksamista painaa eteenpäin. Arvostan myös jokaista tän blogin käviää, jotka ovat tsempanneet minua jaksamaan eteenpäin näin mahdottoman raskaassa taistelussa kaikkea pahaa vastaan. KIITOS!!! Ei sitä pysty sanoin kuvailla millainen apu teistä kaikista on ollut.

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille 1 793 630 lukijalle <3

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Vihdoinkin!!!

Vihdoinkin on edessä jotain konkreettista mitä odottaa. Nyt tää hirvee helvetti on nykäsemässä kunnolla liikkeelle! Tää olis pitänyt tapahtua jo paljon aikaisemmin, jos vaan sitä kevään töppäystä ei olisi tapahtunut. Tää kesä olis ollu niiiin paljon erilainen.. Vielä kun saataisiin kivut kunnolla kuriin niin tää tuntuisi ihan suomenmestari voitolta tai loistavalta torjunnalta mikä saa yleisön taputtaan ja olo on ku kukkotunkion päälliköllä!! Tässä on nii kauan tapeltu kaiken kanssa, että välillä on tuntunut ettei mikään koskaan onnistu..

Aion ottaa vielä tsemppi tatuoinin, mikä auttaisi muistamaan, että kyllä tää helpottaa vielä, kunhan taistelee loppuun saakka!

perjantai 24. lokakuuta 2014

Kohta helpottaa...

Miten niin moni päivä alkaakaan järkyttävällä kivulla ja joudun nopeasti pyytämään kipulääkettä. Kun ensimmäisen kerran kipu hellitti hetkeksi, se tuntui aivan uskomattoman hyvältä ja ajattelin, että tästä se alkaa helpottaa. Niin moni päivä kuitenkin alkaa ja päättyy täysin yhtä kivuliaana. Ja niin montakertaa hoen itselleni päivän aikana "kohta helpottaa.." Liian moni ilta päättyy kyyneliin ja huutavaan raivoon sisällä, kun tekisi mieli paiskoa tavaroita ja huutaa kirosanoja.. Ehkä monen vanhuksen pillerit menisi kuitenkin väärään kurkkuun, jos alkoiksin täällä perkeleitä viljelemään harvasen ilta. Onneksi se kuitenkin joskus helpottaa, että pääsee huutamaan ja tekemään itku potku raivareita...

On niitä kivuttomia hetkiä kuitenkin ollut aina välillä. Joskus havahdun kesken jännittävän tv-sarjan tai tiivistunnelmaisen sotapelin aikana, ettei jaloissa tunnu kipua. Mikä vaan saa ajatukset muualle kivusta helpottaa parhaiten, etten ajattele kipua joka tunti, minuutti ja sekunti päivästä. Kumpa tää vaan helpottaisi nopeammin, eikä tarvitsisi hokea itselle nukkumaan mennessä "kohta helpottaa, kohta helpottaa, kohta helpottaa..."

maanantai 6. lokakuuta 2014

WOU...

Se tunne mitä oon odottanut joka päivä kun pääsin teholta toukokuussa. Pienen hetken ilman kipua.. Se kesti noin tunnin verran, mutta silti... Se tuntu niin hyvältä! Se pieni hetki kun EI OLE kipua. WOU, vihdoin fysioterapiassa menneen isoin askelin eteenpäin ja lymfahoito auttaa kipuun. Nyt hypätään isoja loikkia eteenpäin. Kun vaan pääsis taas jouluks kotiin. Hermot kasvaa pikkuhiljaa takaisin ja ehkä pääsen vielä kävelemään. Onhan sitä jo kaksi kertaa opeteltu alusta kävelemään, et miks ei vielä kerran.... Päivä kerrallaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Turhauttavaa

Taas yksi raskas viikko takana. On juostu eri tutkimuksissa ja leikkurissa koko viikko, eikä vieläkään saatu mahaa kunnolla toimimaan... Aina kun ottaa kaksi askelta eteen, astuu kolme askelta taakse. Alan olla niin turhautunut ja vedetty äärimmilleen kärsivällisyyden kanssa, että melkein usko loppuu. Pakko elää päivä kerrallaan vaikka sisäisesti tekis mieli huutaa ja valittaa.. Kaipaan niin arkipäiväisiä asioita kuin käydä kaupassa. Hakea postin, syödä aamupalaa, nukkua omassa sängyssä, polttaa kynttilöitä. Tehdä kotona hyvää ruokaa ja käpertyä sen jälkeen sohvalle jonkun kainaloon... Luovuttaminen ei todellakaan ole vaihtoehto, mutta apua ystäviltä ja perheeltä tuun tarvitseen!! Onneks niitä löytyy.. Ja niin monesta tuntemattomasta on ollut apua, en ole yksin tämän järkyttävän helvetin kanssa jossa joudun elämään. Kukaan lääkäri ei ole hoitanut vastaavaa ja kaikki mitä tehdään on kokeilua ja "toivotaan parasta" osastoa. Onneks tunteen purkauksia ei tarvi estää ja voin huutaa niin paljon kun haluan! Se on eriasia jaksaako kukaa kuunnella....

maanantai 22. syyskuuta 2014

...


I can't remember anything 
Can't tell if this is true or dream

Deep down inside I feel to scream
This terrible silence stops me



Now that the war is through with me
I'm waking up, I cannot see
That there is not much left of me
Nothing is real but PAIN now!!!!

Sopii ku nenä päähän...

torstai 4. syyskuuta 2014

Yksi lisää

Jälleen kerran puhkaistaan vatsanahkani ja laitetaan yksi letku sisään vatsaani. Onneksi nukutus ja operaatio menee hyvin ja herään nukutuksesta happimaski kasvoilla. Muistan mitä on tehty ja vasemmassa kyljessä tuntuu pistävää kipua. En jaksa edes katsoa sinne, mutta eiköhän se ihan hyvän näköinen ole. Heräämön hoitaja tulee kysymään onko minulla kipua ja nyökkään hänelle silmät vielä ihan sumeina. Lääke auttaa onneksi heti ja pystyn vähän vielä torkahtamaan. Pian herään uudelleen ja kipu on voimakkaampi, viiton hoitajan paikalle ja kerron kivun lisääntyneen. Hän katsoo paidan alle ja sanoo että se näyttää ihan siistiltä, mutta antaa lisää kipulääkettä. Pian alkaa taas jaloissa se helvetin mukava hermosärky jäytää ja jalat alkavat kramppaamaan, mikä lisää vatsalla olevaa kipua, kun yritän rauhoittaa jalkoja. Onneksi pääsen osastolle, missä saan lääkkeet jalkoihin. Seuraavat päivät olivat todella vaikeita, koska vatsa oli niin kipeä. En pystynyt liikkumaan kunnolla, enkä päässyt sängystä istumaan. Kuinka helvetin turhauttavaa vaan maata paikalla. Yöllä herään kauheihin kramppeihin ja vatsalle on pakko laittaa kylmäpussi. Toivon et tää kipu ei kestä kovin kauaa.

Taas yksi arpi ja reikä lisää... Kuinkahan paljon noita arpia on.. En oo laskenu, mutta tilkkutäkiltä näyttää.. Ne futiksen tuomat "lihakset" on kaikki surkastuneet ja kesän rusketukset on poissa. Todella vaikee on oppia sopeutumaan tähän uuteen kroppaan. Mutta onneksi oon elossa! Silti henkisesti on vaikee hyväksyä tätä muutosta, eikä mun varmasti koskaan tarvikkaan kokonaan...

perjantai 15. elokuuta 2014

Henkistä kipua

Kaiken tän fyysisen kivun keskellä on myös sitä henkistä kipua. Se iskee vielä voimakkaammin kun tavallinen kipu. Se jää kalvaamaan uniin ja aina kun katsoo jotain ohjelmaa, joka liittyy siihen unelmaansa mikä on multa epäreilusti riistetty, se viiltää syvältä. Se repii kaiken korjatun auki ja kaikki haavat vuotavat taas. Tuska puristaa rintaa joka ilta ja suru valtaa mielen. Joka kerta sitä kuitenkin ajattelee, että selvisin tästäkin päivästä. Yksi päivä kerrallaan! Tää ei pääty näin vaan taistellen itseni takaisin.

Onneks on sellaisia ihmisiä ympärillä, jotka pitää mut kasassa ja jaksaa kuunnella. Eikä katoo mihinkään sillon kun niitä eniten tarvitsen. Heistä saa voimaa ja jokaisesta tänne laitetusta kommentista saan voimaa taistella itseni täältä ylös.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Koska tää helpottaa

Tätä tunnetta ja kipua on kestänyt jo liian pitkään. Kipu ei ole yhtään helpottanut. Onneksi lymfahoito on taas aloitettu ja se on hieman helpottanut nilkkojen painetta. Mutta kipu palaa parin tunnin päästä. Jotain suurta on tapahtunut, vasen isovarvas liikkuu ihan vähän.. Sujuu!! Kyllä se siitä... Kohta otan askeleita, ei täällä huoneesa enää jaksa olla!

Täytyy olla kyllä vähän helpottunut. Asiat voisi olla paljon pahemminkin. Olisin voinut halvaantua lantiosta alaspäin ja menettää kävely kyvyn kokonaan. Nyt sen pitäisi kuitenkin jossain vaiheessa palautua. Tosin se tulee kestämään vielä pitkään. Ja on tässä niin monta kertaa käyty rajalla, että ihan hyvin voisi olla ettei kukaan kertoisi näitä tapahtumia. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kestäminen

Miten tätä kipua voi muka kestää.. "Ei hätää Heidi koita kestää". Miten vittu se onnistuu. Jalat on ku kusiaisia täynnä, jokka puree ja kusee, puree ja kusee joka puolelta jaloista!  Kantapäät on laitettu tulikuumaan puristimeen, niin ja ne kynnet on käännetty ja potkittu lasinsirpaleita sinne väliin. "Koita kestää" voi hitto ku helppo homma. Yritä vaan unohtaa se ja keskity hengittämiseen. Hohhoijaa joskus tuntuu ettei kellään ole pienintäkään havaintoo miltä hermokipu tuntuu. Paitsi tietysti ne tietää jolla on sitä ollut.. Mutta ei se paljo lohduta ku silitetään kädestä ja sanotaan vaan "koita kestää". Ääääääääää......

Tätä jatkuvaa kipua on kestänyt nyt yli 80 päivää, tai tietysti koko tän sairaala olon aikana oon ollu enemmän tai vähemmän kivuissa. Mutta nyt tän viimeesen tehoreissun jälkeen on ollut kaikista kovimmat kivut ikinä. Edes avonainen vatsa ei ollut näin kipeä. Ehkä siihen kipuun tottui ja turtui. Tähän hermokipuun ei vaan totu, ei oo yhtään helpompaa päivää, ei oo yhtään kivun taso muuttunut. Miten helposti yhden ihmisen koko elämä pystytään pilaamaan.... Vaan koska oli vihanen...

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Hermokipu

Hermosärky on kyllä ihmeellistä.. Jatkuva särky, polttelu, kiristäminen ja kirvely. Jalat tuntuu kuin ne olisi tulikuumassa puristimessa ja varpaankynnet ois käännetty kattoo ja vähä potkittu lasia sinne väliin. Tää tunne on on joka päivä koko ajan enemmän tai vähemmän voimakkaana mutta hetkeäkään ei ole taukoo.. Yritä siinä nyt sitte keskittyä lukemiseen tai yritä kyyneleet silmis tehdä fysioterapiaa.. Mut joo tiedän, ei oo ku yks suunta ja se on ylöspäin... Pakko tän kivun on loputtava joskus.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

26.5.2014

Tasan kaksi vuotta siitä kun sain luodin vatsaani, joka tuhosi lähes kokonaan suolistoni. Makaan osastolla ja tunto puuttuu molemmista jaloista nilkoista alaspäin. En pysty taivuttamaan nilkkojani ja kävelykään ei tietysti onnistu, kun seisominenkin tuntuu kuin seisoisi laiskan lihan päällä.

Hermosärky on järkyttävä molemmissa jaloissa enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun. Kipu on joka hetki joka sekunti läsnä, lääkkeet, kylmähoito, sähkö, mikään ei vie kipua kunnolla pois. Olo on toivoton...

Kirjoittaisin enemmän ja useammin, mutta tää kipu pilaa keskittymisen...

PS: Pieni valon pilkahdus on ihmisten muistaminen ja tempaukset mitä tällä päivämäärällä on tehty. Olen älyttömän kiitollinen kaikille jotka ovat osallistuneet johonkin ja muistaneet sitä kauheaa päivää joka pilasi osan elämääni ja futis "urani".. Iso kiitos kaikille :)


30.3.2014

Ihan rutiini skopia ja letkun laitto nenään ja sitä kautta suoleen. Vaivun uneen niin kuin yli satakertaa aikaisemmin. Jokin kuitenkin menee pieleen. Lääkäri laittaa letkua ja alan oksentaan, onneksi en ole tajuissani, mutta nukutuskaan ei ole riittävä. Makaan selällä ja oksennan suun ja nielun täyteen, tietäähän mitä siitä seuraa. Vedän kaiken keuhkoihin ja se kuuluisa punainenlanka alkaa hiipua.

Herään teholla muutama viikko myöhemmin täysin tietämättömänä mitä on tapahtunut. Enkä oikeen ymmärrä miksi mulla on taas putki kurkussa. Jalat ei liiku ja tuntokin puuttuu polvista alaspäin. Huolestun ja kyyneleet vierii kasvoiltani tyynyn. Mitä HELvettiä on tapahtunut. Hoitaja huomaa minun heränneen ja tulee lähelle kasvojani. En ymmärrä yhtään mitä hän sanoo, enkä kyllä muistakaan, niin järkyttynyt olin. Pian saapu äiti ja on niin huolestuneen näköinen, että se pelottaa. Hän kertoo mitä on tapahtunut ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään. Vaivun syvemmälle tyynyyn ja tilanne ahdistaa ja puristaa rintaani rajusti. Äiti kyselee onko minulla kipuja, Nyökkään ja äiti puristaa kättäni kovempaa. En taaskaan voi puhua ja ensimmäinen kesä palaa kirkkaasti mieleeni.

Miten tässä näin kävi?? Olin niin hyvässä nousukiidossa ja vastakin oli vihdoin kiinni... Nyt makaan taas teholla ja olen huonommassa kunnossa kuin ekana kesänä...

Melkein kaksi vuotta myöhemmin 26.2.2014

Makaan edelleen sairaalassa ja olen pääsyt käymään kotona vain muutaman kerran. Joulu oli ihana viettää omassa kodissa. Tammikuu meni nopeasti kun sain olla pari viikonloppua kotona. Jälleen on pienen operaation aika, että vihdoin saataisiin se vatsa kiinni. En enää millään jaksa katsoa tai ihmetellä vatsassa paistavien haalean punaisten suolireikien omaa elämää. Olen vihdoin saanut luvan syödä jotain pientä mutta ne ovat aina tulleet suolireikien kautta ulos pussiin. Että se siitä maukkaasta välipalasta tai täyden vatsan tunteesta. Mitä en ole tuntenut kahteen vuoteen..

Leikkaus ja ihon siirtet onnistuu hyvin. Pääsen leikkauksen jälkeen heti omalle osastolle ja liikkumiskiellosta huolimatta jalkojen liikeradat saadaan pysymään aktiivisina, eikä uutta sippiä tule. Vatsa paranee hyvin ja VIHDOIN se on ummessa. Tosin siinä on vaan nahka päällä, lihakset tehdään myöhemmin. Jes ehkä pääsen täältä vielä tänä kesänä kotiin enemmän.... Mutta sitten...

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Siirtyminen 5.9.2012

Aloin olemaan paremmassa kunnossa, eikä minun vieressä enää tarvinnut olla kokoajan hoitaja. Teholla ei ole hoitaja kelloja, niin sain sellaisen lehmänkellon. Sitä aina soitin, kun minulla oli jotain asiaa, ja hoitaja juoksi luokseni nopeasti.. Pikkuhiljaa sain luvan juoda enemmän, jopa 600ml päivässä. Aloin tilaamaan kaikkia eri limsoja, että sain eri makuja suuhun. Se 0,5dl pepsisnapsi sai niiiiiin paljon paremman olon etten pysty sitä selittämään. Colaa en juonut, koska halusin säästää sen sitten kun pääsen pois täältä.

Nyt on kulunut noin 4kk ja suurin riski alkaa olla ohi. Viime leikkaus missä ensimmäisen kerran otettiin ihoa reidestä mahalle. Leikkaus onnistui todella hyvin, mutta edelleen maha on puoliksi aukia. Se ei kuitenkaan haitannut ja alettiin suunnitella mun siirtoa päivystysosastolle. Ajatus arvelutti aluksi, että saisinko nukuttua siellä ja millaista se olisi, kun hoitaja ei ole kokoajan huudon päässä. Siirto kuitenkin tehtiin ja se tuntui paremmalta. Sai itsekin sellaisen tunteen että kaikki on parempaanpäin, eikä enää ole sellasta hätää. Leikkauksia on ollut niin paljon ettei sormet ja varpaat enää riitä millään. Niistä on jäänyt vaan sellainen olo päälle, että kokoajan on oltava valppaana. Nyt sai tilaisuuden rauhoittua ja nukkua rauhassa.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Puhekanyyli

Kaiken muun hyvän lisäksi, olin onnistunut saamaan leukalukon aikaan aluksi maatessani tajuttomana monta viikkoa. Alussa en pystynyt puhumaan ollenkaan, vaikka kuinka yritin. Seuraavaksi yritin kirjoittaa asiani ylös, mutta olin niin heikossa kunnossa ettei siitä saanut mitään selvää. Lopuksi mulle tehtiin sellainen taulukko missä luki eri asioita, että sain osoittaa mitä asiaa mulla oli... Voi video mua otti päähän!!! Ja tunsin itseni nii avuttomaksi!!

Lääkärit olivat keksineet kokeilla puhekanyylia, mikä tule kurkkuun tehtyyn reikään. Sellasen 10cm pitkän muoviputken päähän. Sen kautta sain tuotettua melkein normaalia puhetta. Se oli niin helpottavaa kun sai kertoa miltä tuntuu. No eihän tätäkään kauan kestänyt.. Menin taas jälleen leikkaukseen ja puhekanyyli hukattu leikkauksessa. Siskoni oli muuten tulossa käymään viikonloppuna ja odotin että saan puhua hänen kanssaan pitkästä aikaa. Leikkaus menee hyvin ja minua herätellään siitä ihan normaalisti. Kun virkoan alan osoittaa kanyylia hoitajalle, kun en pystynytkään enää puhumaan, koska se oli vaihdettu leikkaus-salissa. Hoitaja alkaa etsiä kanyylia ja kyllähän sen arvas että ei se sitä löydä!! Ne meni hukkaamaan sen ja koko sairaalasta ei löydy toista. Vasta viikonlopun jälkeen tulee uusi. Olin nii tyytyväinen ku siskoni saapui viikonloppuna ja odotti että saisi vihdoin jutella mun kanssa, (Kuitenkin joutui matkustaan yli 400km) no jäipäsekin sitte vaan haaveeksi.

Tuntuu ettei mikään onnistu. Kaikki yritykset menee pieleen. Joka paikkaan sattuu ja leikkauksia jatketaan... Enkä pysty purkamaan asioita niinku haluaisin!

tiistai 14. tammikuuta 2014

Selityksiä

Sänkyni tömähtää paikalleen ja olen hämärästi hereillä, olin nukahtanut uudelleen. Minua aletaan herätellä ja virkoan nopeasti. Katselen ympärille näkyykö äitiä, jotta voisin kertoa mitä on tapahtunut. Pyydän hoitajan luokseni ja kerron tapahtuneesta. Hänen silmät suurenevat kauhusta ja leuka loksahtaa auki. Miten se on mahdollista hän toteaa. Nostan vain olkapäitä ja hymähdän.

Lääkäri tulee luokseni ja kysyy tapahtuneesta. Kerron hänelle tarkasti mitä tunsin ja miten en pystynyt liikkumaan tai huutamaan, että olen hereillä. Lääkäri kertoo, että siinä kiireessä nukutusaineen hanat oli jäänyt puoliksi kiinni, joten en ollut saanut tarpeeksi nukutusainetta. Sen takia heräsin kesken leikkauksen. Olin myös saanut lihasrentoutuslääkettä, minkä takia en voinut liikkua.

En saanut siitä mitenkään traumoja. Mikä johtu varmaan siitä, kun lääkärit oli jo lopettamassa leikkausta. En tuntenut kuin ompeluneulan tunkeutuvan nahan läpi. Pelottavinta oli kun en voinut liikkua, vaikka kuinka yritin. Mikään jäsen ei hievahtanutkaan. Se oli kuitenki vahinko, niitä sattuu kaikille joskus. Muistan kylläkin jatkossa aina mainita tapahtuneesta, ettei se tapahdu uudestaan.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hereillä väärässä paikassa

Tavallinen sairaalapäivä ei olekaan enää niin tavallinen.

Minut oli kuljetettu testiin röntgenhuoneeseen. Makasin röngenin pöydällä ja lääkärit ottivat useita kuvia vatsastani. Kun minua alettiin siirtämään takaisin sänkyyn, jokin meni pieleen. Katsoin peiton alle ja näytin hoitajille, että maha vuotaa taas. Jotain oli revennyt ja verta vuosi kunnolla. Kiireesti minua alettiin kuljettaa leikkaus-saliin. Lääkärit ja hoitajat juoksivat sängyn vierellä ja törmäilivät avonaisiin oviin ja käytävillä lojuviin laitteisiin. He kuljettivat minua kuitenkin väärään suuntaan, sänkyni ei mahtunut hissiin. Kiireesti he lähtivät kuljettamaan minua sairaalan toiseen päähän isompaan hissiin. Vatsasta vuosi paljon verta, vaikka lääkäri ja hoitaja painoivat sitä voimakkaasti kuljetuksen ajan. Leikkaus-salissa lääkärit kiireesti laittoivat minut leikkausvalmiiksi ja alkoivat tiputtamaan unilääkettä. Nukahdin nopeasti ja mietin mielessäni taas että taistele. 

Herään outoon tunteeseen, ihan ku joku nyppisi mahaani. Mitä hittoa tapahtuu, en saa silmiä auki tai liikutettua käsiä. Joku koskee muhun ja se tuntuu pahalta, kipeeltä, viiltävältä. Ihan kuin joku tatuoisi minua suurella neulalla. EI HELVetti lääkäri ompelee edelleen mun mahaa ja mä olen hereillä!!! En pysty huutamaan apua, enkä liikkumaan. Mahaan sattuu ja kuulen lääkäreiden puhuvan yläpuolellani. Jokainen tikki tuntuu uudelta viillolta mahassa. Yritän liikuttaa käsiä tai jalkoja mutta mikään ei liiku. Olo on kauhea, pelottava, epätodellinen. Voiko näin käydä oikeesti. Enkö ole kärsinyt jo tarpeeksi... 

Onneksi lääkäri lopettaa pian ompelemisen. Tunnen jonkun teippipeitteen revittävän vatsaltani ja sen jälkeen hoitajat siirtävän minut sänkyyn. Olen edelleen hereillä enkä pysty liikkumaan tai ilmoittamaan mitä just on tapahtunut. Yritän kääntää päätä, heiluttaa jalkaa, vilkuttaa kädellä mutta mikään ei vittu toimi. Unbe"fucking"lievable.

Pain - suffering - misery

Kipu....... Se on kummallista kuinka paljon kipua ihminen kestää. Jokin auttaa kestämään sen kauheen tuskan ja kärsimyksen, mikä johtuu kaikista kylkeen isketyistä letkuista ja vatsaan ommellusta bogota-bäkistä. Jokapäiväinen hoito, missä käännellään kyljeltä toiselle ja puhdistetaan haavoja on niin tuskallista, että tekee mieli vetää turpaa jokaista joka koskee muhun! Kaiken kivun ja tuskan kestää vain, koska tietää että se loppuu joskus. Tää ei voi kestää ikuisesti. 

torstai 9. tammikuuta 2014

Jano

Juhannus on mennyt ja olen edelleen kiinni kaikissa johdoissa. Jokaiseen elimeen on isketty letku kiinni. Ne alkavat ärsyttää ja ne ovat niin kipeät, että jos niistä vahingossa vetää, niin huuto on sen mukainen! Ärtymys ja epätoivo pyörii mielessä. Onneksi läheisten tuki auttaa jaksamaan ja useiden muiden tuki helpottaa tuskaa.

Yleisurheilun EM-kisat alkaa. Vihdoin jotain katsottavaa ja ajanviihdettä. Katson maratonia ja en pystynyt huomaamaan mitään muuta, kuin jokaisella juoksialla olevat vesipullot ja kuinka matkan aikana he saivat kylmää vettä niin paljo, kuin halusivat. Mulla on niin kova jano kokoajan etten pysty ajattelemaan mitää muuta. Oli laji mikä tahansa jokaisella urheilijalla on vesipullo kädessä ja se ärsyttää ja ahdistaa mua. Multa juomisen kieltäminen tekee siitä entistä halutumpaa. Valitan kokoajan hoitajalle, että mulla on jano, mutta hoitaja tarjoaa vain jotain sitruunan makusia tikkuja, joiden pitäisi viedä jano, mutta ei oikeen toimi! En pysty ajattelemaan muuta, kuin että mun kotona jääkaapista EI ikinä lopu kylmä juoma! Miten noin yksinkertainen asia voi häiritä näin paljon.