keskiviikko 31. elokuuta 2016

Mielenlujuus ja herkkyys

Olen aina ollut todella päättäväinen ihminen ja hoitanut asiat itsenäisesti. En ole tarvinnut ystävää suojakilveksi tai vanhempaa. Itse päätin mennä armeijaan ennen koulua kasvamaan ja se oli paras päätös ikinä, vaikka en tuntenut sieltä ketään, mutta sain uskomattoman hyviä ja ihania ystäviä. Vihdoin kun aloitin poliisikoulun en sieltäkään tuntenu ketään, vaan olin päättänyt jo pienenä, että minusta tulee poliisi. Kaikki sitä ennen käydyt koulut veivät mua eteenpäin sen unelman tavoittelemiseksi. Nyt kun joudun taistelemaan elämisen arvosta ja tulevaisuudesta mun päätökset ja tavoitteet horjuu välillä. Kun se omatekeminen ei riitäkkään tarvin lisätsemppiä ja tällä hetkellä yksioleminen on todella raskasta, kun kerkeen ajatella kaikki pahimmat skenaariot päässä moneen kertaan.

(Mitä jos en pystykkään enää käveleen, en voi sitte enää olla poliisi. Mitä jos nää kivut ei koskaan lopukkaan, joudunko turvautuu vähä vahvempaan ku alkoholi sen turruttamiseksi, mutta sitte vihaisin itseäni ikuisesti. Mitä jos jäänkin yksin, tuleeko musta hullu koira-akka jolla on seittemän koiraa yhtäaikaa. Mitä jos...mitä jos...mitä jos...) 

Lopulta löydän itseni taas itkusena ja kaikki vastoinkäymiset tuntuu niin suurilta, että sekin saa mut masentuneeksi. Eihän mun tarvikkaan jaksaa nyt kaikkee yksin, enkä mitenkään jaksaisikaan, mutta se on erilaista mihin olen tottunut. Masennus on kyl kauhee sairaus, vaikka nyt onkin kyseessä traumaperänen, mutta silti. Hattua täytyy nostaa niille jotka siitä selviävät normaalissa arkielämässä. Niin moni kysyy miten mä jaksan tätä höykytystä, vastaan aina että pakko jaksaa ei oo muuta vaihtoehtoo. Hirveen usein nykyään tekee mieli luovuttaa, mutta kun sitä miettii uudestaan ja joka kantilta en vois koskaan luovuttaa. En vois tehdä sitä läheisilleni ja etenkään ittelleni!!

maanantai 29. elokuuta 2016

Mustakesä


Aloitetaan nyt vaikka siitä, kun pääsin kotiin. Kaikki vaikutti todella hyvältä. Olin fyysisesti ja etenki henkisesti hyvässä kunnossa täynnä tarmoa uuteen vuoteen. Olin luvannut itselleni että otan koiran heti kun se on mahdollista ja näin myös tein. Etsin vapaana olleita pentuja ja silmääni osui kaunis narttu pentu. Puoliksi sakemanni / shetlannin lammaskoira. Alle kaksi viikkoa löydöstäni tämä pieni lirulissu oli kodissani ja sai nimekseen Hera, kreikan mytologian mukaan Hera on rakkauden ja avioliiton jumalatar. Ja oikee jumalan lahjan se on ollutkin! Olen saanut siitä paljon energiaa ja voimaa. On ihana mennä kotiin kun se rakkauspakkaus on sielä vastassa...

Mistähän sitä aloittaisi taas.. Kesä ei ole todellakaan mennyt niin kuin piti. Kaikki siis aivan kaikki on mennyt pilalle. Kaikki suunnitelmat mitä olin päättänyt tehdä vietin jokaisen hetken sairaalassa. Toukokuun lopulla löydetyn leukemian takia. Se tuli aivan puun takaa, niin ku aivan suorilta jaloilta tipuin syvään syvään pimeään kuiluun. Näin masentunut en ole pitkään aikaan ollut. Tuntuu et mikään ei tunnu miltään ja kukaan ei tiedä miltä musta tuntuu. Enää en pysty esittää että kaikki olisi kunnossa. Nytkin itkua vääntäen mietin, mitä kaikkee oon menettäny. Jotkut asiat on niin turhia tiedän sen itsekin, että asiat voisi olla paljo huonomminkin, mutta niin se puristavan, viiltävän, murskatun sydämen palaneita riekaleita yritän pitää kasassa teipillä ja liimalla rakoilee tällähetkellä todella aika pahasti, niin kaikki tunteet tuntuu ylitsepääsemättömiltä ja sata kertaa suuremmilta mitä aikasemmin.