keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Herätys

Kaksi viikkoa myöhemmin herään sairaalassa, mutta mulla ei ole mitään käsitystä missä kaupungissa olen. Mietin oonkohan Hyvinkäällä vai olisko ne tuonu mut Vaasaa vai oonkohan kuitenkin Helsingissä. En vaa kehtaa kysyä, kyllä se selviää ajan kanssa. 

Mikä tunne... Vatsa on tulessa ja toinen kylki on isketty letkuja täyteen. Toinen jalka ei toimi kunnolla. Päässä pyörii tapahtuma joka ei tunnu todelta, mut hyvin nopeasti on myönnettävä itselle faktat. Järkyttävä jano, mutta en saa juoda tippaakaan ja hoitajat yrittää tarjota jotain suuta kosteuttavia geelejä. Yök.. 

Lääkärin puheista en ymmärrä puoliakaan, mutta leikkaus-salissa oon ollu jo liian monta kertaa. Tunteet alkaa vallata mielen, päällimmäisenä ei kuitenkaan oo viha tai katkeruus. Älytön v****** valtaa mielen. En voi enää pelata futista, en voi päästä enää maajoukkueesee, en voi enää voittaa futiksen suomenmestaruutta, en ehkä voi enää kävellä normaalisti, en ehkä voi tehdä sitä työtä mikä on ollu haaveena jo kuusvuotiaasta asti. Helvetti!!! Ei tää näin pitänyt mennä...

Jokapaikkaan sattuu ja on älyttömän tyhjä olo... 

2 kommenttia:

  1. Tuntuu vaan niin kohtuuttomalta ja väärältä kuin voi vain ollakaan. Itse sitä voi vain omassa mielessään yrittää kuvitella niitä järkyttäviä tuntemuksia, jotka eivät kuitenkaan läheskään vastaa sitä ikävää todellisuutta, mihin olit joutunut.

    Aivan kaikki on yhdessä hetkessä muuttunut, kaiken sen eteen minkä olen tehnyt töitä vuosikausia, rakas harrastus suurimmat unelmani ne kaikki on täysin varoittamatta kuin salama kirkkaalta taivaalta riistetty minulta, ne on murskattu palasiksi! Ei tämän todellakaan näin pitänyt mennä. Tätä minä en voi hyväksyä! Mutta mitäpä sitä enää voi, faktat on tosiaan pitkin hampain hyväksyttävä.

    Ja ne jatkuvat kivut se tuskan määrä, niin kauhea olo kaikin puolin kehoa ja päätä. Tuntuu mahdottomalta yrittää edes jollain tasolla ymmärtää sitä valtavaa kärsimystä. Ja vielä kaikki se epätietoisuus ja uusintaleikkaukset. Tulevaisuudesta ei voi sanoa mitään ja tie tuntuu niin pitkältä, mutta ehkä jossain on se pieni toivon kipinä siitä, että kaikki ehkä ei olekaan menetetty, ehkä jossakin siellä kaukana tunnelin päässä loistaa se pieni valo joka antaa voimia jaksaa eteenpäin ja pientä toivoa siitä että joku päivä elämä maistuisi taas hyvältä.

    VastaaPoista
  2. Super-sisukas vauhtipää, joka ehdottomasti haluaa armeijan kautta poliisiksi. Ikää tällä mimmillä on 15. Skootterilla joka paikkaan ja jos antoi kyydin autolla futistreeneihin oli jatkuva liikennesääntöjen kysely käynnissä koko matkan.

    Ensimmäinen ajatus, kun kuuli kuka tämä ammuttu naispoliisi on, oli suuri järkytys. Työkaverilleni kerroin millaisesta ihmisestä on kyse ja lopetin kuvailun lauseeseen: "Jos joku tuollaisesta selviää hengissä, niin se jos joku on HF. Se on sellainen taistelija, etten ihmettele yhtään, jos kuntouttaa itsensä vielä pelikuntoon. Niin sisukas ja määrätietoinen on ollut jo teinistä asti, kun pelattiin samassa joukkueessa."
    - Toivon vilpittömästi kaikkea hyvää tulevaan.

    VastaaPoista