perjantai 20. kesäkuuta 2014

30.3.2014

Ihan rutiini skopia ja letkun laitto nenään ja sitä kautta suoleen. Vaivun uneen niin kuin yli satakertaa aikaisemmin. Jokin kuitenkin menee pieleen. Lääkäri laittaa letkua ja alan oksentaan, onneksi en ole tajuissani, mutta nukutuskaan ei ole riittävä. Makaan selällä ja oksennan suun ja nielun täyteen, tietäähän mitä siitä seuraa. Vedän kaiken keuhkoihin ja se kuuluisa punainenlanka alkaa hiipua.

Herään teholla muutama viikko myöhemmin täysin tietämättömänä mitä on tapahtunut. Enkä oikeen ymmärrä miksi mulla on taas putki kurkussa. Jalat ei liiku ja tuntokin puuttuu polvista alaspäin. Huolestun ja kyyneleet vierii kasvoiltani tyynyn. Mitä HELvettiä on tapahtunut. Hoitaja huomaa minun heränneen ja tulee lähelle kasvojani. En ymmärrä yhtään mitä hän sanoo, enkä kyllä muistakaan, niin järkyttynyt olin. Pian saapu äiti ja on niin huolestuneen näköinen, että se pelottaa. Hän kertoo mitä on tapahtunut ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään. Vaivun syvemmälle tyynyyn ja tilanne ahdistaa ja puristaa rintaani rajusti. Äiti kyselee onko minulla kipuja, Nyökkään ja äiti puristaa kättäni kovempaa. En taaskaan voi puhua ja ensimmäinen kesä palaa kirkkaasti mieleeni.

Miten tässä näin kävi?? Olin niin hyvässä nousukiidossa ja vastakin oli vihdoin kiinni... Nyt makaan taas teholla ja olen huonommassa kunnossa kuin ekana kesänä...

5 kommenttia:

  1. Oon mummilta kuullut sun kuulumisia, kamalaa mitä joudut edelleen kestämään :(
    Voimia multa ja mun perheeltä ♥ Johanna

    VastaaPoista
  2. Älä ikinä luovuta Foxie! Olet todellinen sankari.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Luin kaiken mitä olet blogiisi kirjoittanut. Ajatukseni sinkoilevat sinne ja tänne, enkä kirjoita niitä tänne, totean vain, että sinnikäs ihminen olet ja että seuraan blogiasi jatkossakin.

    VastaaPoista
  5. Ei voi kyllä kuin hattua nostaa kunnioituksesta, rankan osan sait. Tsemppiä toipumiseen, meitä on täällä kannustamassa monta!

    VastaaPoista