keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Menetin yhden elämäni tärkeimmän asian

Olen joutunut tässä lähiaikoina taas miettimään sitä mitä kaikkea vammautuminen minulta veikään. En tietoisesti ole halunnut sitä miettiä, mutta varsinkin tämä asia tuntuu ehdottoman pahalta. Se etten pääse enää merelle saaristoon, tarkemmin sanottuna saarten rantojen kallioille. Vietettyäni koko lapsuuden Vaasan saaristossa joka ikinen viikonloppu, tuntuu tämä menetys erityisen pahalta. En enää voi tehdä tutkimus retkiä saarten ympäri ja nauttien kallioiden kauneudesta ja siitä kuinka aallot silittävät ja hyväilevät kallion sileitä muotoja. Edelleen elämäni yhdet kauneimmat hetket ovat olleet myrskyisät kesä päivät Rönnskärin rannalla, silloin vietin tunti kausia istuen itse tuulen suojassa ja katsellessa raivoaa merta. Se on edelleen minun "happy place", kun meditoin tai muuten vaan painun ajatuksiini.

Nyt ymmärrän kuinka paljon sitä kaipaan ja välillä itkenkin sen takia. Olen tietoisesti sitä vältellyt nämä vuodet, mutta nykyään se on hieman mahdotonta ja ehkä se on ihan hyvä, että joudun käsittelemään asiaa. Tuntuu hölmöltä, että kaipaa sileitä kallioita niin paljon, että välillä itken silmäni turvoksiin sen takia. Elämässä ihmiset kaipaa niin monenlaisia asioita, mutta mulla se on kalliot, mitkä sai mun sielun tanssimaan. Se tuntuu välillä todella typerältä, koska mulla on niin paljon vielä hyviä asioita elämässä, mutta aina tämä yksi asia saa padot sortumaan. 

Ylipäätään veneily on aikalailla loppunut, mutta sitä voi kuitenkin tehdä päivä retkiä saaristoon, vaikka ei viettäisi öitä siellä. Tämä päämäärätön haahuilu kallioilla on kuitenkin täysin viety multa, vaikka kuinka yrittäisin löytää jotain keinoa, sitä ei vain ole. Se on täysin mahdotonta, että voisin nauttia siitä vielä samalla lailla, kuin ennen. Minun on vaan pakko hyväksyä, että se osa elämää on nyt kokonaan ohi. Se kaikki jäi vain haaveeksi, kun keväällä 2014 tapahtui hoitovirhe, minkä takia menetin kävelykyvyn. Sitä minun on ollut erittäin vaikea hyväksyä ja tuskin tulen koskaan hyväksymään, enkä loppu peleissä tiedä tarvitseeko minun.

4 kommenttia:

  1. Hei Bulletproof!


    Olin n. 5 metrin päässä ampujaasi, kun murhenäytelmä tapahtui - välissä oli vain katto. Asun siis siinä Hyvinkään Uudenmaankatu kahden liikesiivessä, jonka katolta ampuja teki törkytekonsa. Yöllä en kuullut mitään, koska korvissani olivat korvatulpat. Aamulla veljeni soitti ja kysyi, mitä siellä tapahtuu - en tiennyt mitään, mutta katsoin ikkunasta ja siellä oli poliisi konepistooli kädessään. Netistä näin mitä oli tapahtunut. Olen suuresti surrut tapahtunutta, esim. urheilu-urasi loppumista ja tietysto vakavia vammojasi. Toivon silti parasta tsemppiä ja paluuta poliisin työtön:)

    VastaaPoista
  2. sorrry kirjoitusvirhe lopussa - tietysti pitäisi olla poliisin työhön.

    VastaaPoista
  3. Hei Heidi! Olen toki lehtijutuista lukenut kovasta kohtalostaan mutta nyt päätin lukea koko tarinasi alusta loppuun. Yritin kuvitella kipusi ja kärsimyksestä ihan ytimiä myöten. En onnistunut. Ei kukaan voi käsittää mitä olet melkein kymmenen vuotta kokenut. Olet syntynyt samana vuonna kuin tyttäreni, joka on myös kokenut raskaita asioita vakavan sairauden ja aviomiehensä rikoksen kohteeksi joutumisen. Silti.
    Sinun kärsimyksesi määrä ylittää ymmärryksen rajat.
    Toivon sinulle niin onnellista elämää tästä eteenpäin kuin ikinä kenellekään voi toivoa❤️
    Iloitsin ninkuin vain vieraan ihmisen puolesta voi iloita nähdessäni instassa sinulla olevan tänään onnellinen parisuhde ( näin ymmärsin) ja pieniä karvaisia lapsia.
    Kaikkea hyvää elämääsi!

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista